Jäätävän hienoa

Mainitsin Autostadt-pätkässä, että matkasin maaliskuun puolivälissä myös Harz-vuoristoon kahden päivän reissulla. Kevätkelit lämpenevät täällä koko ajan. Myös Wolfsburgissa ja Wernigerodessa, 400 kilometriä Heidelbergiä pohjoisempana, oli 14.3. ihan kevät. Siksi oli oli todella jännittävää, että Brocken-vuoren valloituksesta tuli pieni lumiloma. Ymmärrän, että Alpeilla lasketellaan vielä pitkään, mutta en osannut odottaa, että Saksi-Anhaltissa on metrihankia. Jos luontokohteet yhtään kiinnostavat, suosittelen! Muista pipo ja hanskat.

En ollut etsinyt Wernigerodesta oikeastaan mitään etukäteistietoja, koska couchsurffasin siellä, ja luotin paikallisoppaaseen. Jo iltakävely ylitti odotukset. Kaunis valaistu linna ikään kuin kellui mustassa ilmassa ylhäällä horisontissa. Oli jotenkin maagista kävellä katulamppujen loisteessa hiljaisessa pienessä keskustassa, joka oli täynnä kauniita ristipalkkitaloja (Fachwerkhäuser) ja kuunnella saksalaisopiskelijaa, joka oli asunut koko ikänsä seudulla.

Seuraava päivä jatkui äimistelyllä. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Pohjois-Saksassakin on vuori, joka nousee Lapin tunturien korkeuksiin ja jossa lumensyvyydet voivat olla kolmatta metriä. Huipulla tuulee keskimäärin 13,9 metriä sekunnissa. Ennätyspuuska on järkyttävät 73 m/s (vuonna 1984). Having said that, vuoressa ei ole mitään extreme-pelottavaa, sillä huipulle pääsee myös autolla tai (höyry!)junalla.

Huipulla "Raide 3"-kyltti henkii ehkä enemmän Siperiaa kuin Pohjois-Saksaa. Hyppäsimme puksuttavaan kyytiin paluumatkalla. 

Wernigerodesta pääsee bussilla muun muassa Schierkeen (noin neljä euroa), josta voi kävellä ylös Brockenille syömään lounasta. CS-emännnälläni Annalla oli hyvä kartta, mutta täältäkin saa jotain käsitystä. Lunta oli koko ajan enemmän ja näkyvyys huononi koko ajan, kun lähestyimme 1 142 metriä korkeaa huippua. Se oli kuitenkin vain mukavan mystistä. Maisemat jäivät piiloon, mutta korvaukseksi näin tähänastisen elämäni kauneimman puun. Kuvasin havuja peittäviä jää- ja lumipyörteitä aivan haltioissani. Kun oksien alle kumartui, kuului lasimaista helinää, kun täysin huurteella kuorrutetun kahdeksanmetrisen kuusen oksat huojuivat tuulessa. Winter wonderland.

Mainitsinko jo, että Brockenilla tuulee?

Luonto, miten pystyt tähän?

Miksi kuusen oksat eivät katkea? Miten? Whaaat?

Huippu saavutettu

Anna, täydellinen paikallisopas, ja hyisen näköinen katos Brockenin huipulla

Automaa

Wolfsburg vääntyy aina mielessäni muotoon "Volksburg". Siellä on Volkswagenin (Monacoa suurempi) tehdas sekä Autostadt, saman yhtiön miltei puoli miljardia maksanut palvelukeskus ja elämyspuisto.

Autot ovat minulle lähinnä ihmistensiirtämisvälineitä. Siksi oli yllättävää, että Autostadt pääsi reissulistalle ja vieläpä kahden ensimmäisen viikon aikana. Syy: KY-Hansa. 

Rakas saksanlukijoiden kerhomme teki Suomesta eksursion Berliiniin, josta taas tehtiin päiväreissu Wolfsburgiin. Hyppäsin mukaan tähän Volkswagen-päivään. (Päätin myös yhdistää Autostadtin Harz-vuorten ihasteluun. Hyvin erilaiset paikat mutta maantieteellisesti kätevän lähellä toisiaan.) Aamukuudelta junassa kyseenalaistin vähän järkeäni: Ohjelmassa oli autojen töllistelyä ja shoppailua, jotka eivät oikein kumpikaan ole omaa alaa. Päivästä tuli kuitenkin huikea.

Alkuun sykettä nosti pieni aikataulukriisi. Hansalaisten tilausbussi oli tunnin myöhässä. Yritin selvitellä Autostadtissa infotiskillä, millaiset mahdollisuudet meillä oli ehtiä opastetulle tehdaskierrokselle. Bussi kurvasi pihaan noin klo 12:14, kun kierros alkoi 12:20. KY-Hansasta tuli hetkeksi 60 metrin sprinttikerho. Sitten ehdimme hyvillä mielin pällistelemään, miten Golffeja valmistetaan.

Näimme autojen valmistusta hämmästyttävän läheltä. (Kapinallinen olisi ehtinyt läästiä sormenjäljet muutamaan tuulilasiin.) Eikö tässä vaaranneta jotain liikesalaisuuksiakin? Onko vaarallista, kun autonkori killuu pään yläpuolella? Kuvauskielto harmitti. Kierros on suunniteltu niin, että vaikuttaa siltä, että kokonainen auto valmistuu silmien edessä aivan hetkessä. En ole koskaan nähnyt vastaavia robotteja. Lähinnä tunsin pyöriväni jossain Transformers-leffan jatko-osassa.

Tehdaskierroksen jälkeen tutustuimme itse Autostadtiin. Eri hallien ja paviljonkien lisäksi siellä on kaksi aika hienoa, öö, autotallia. Sylinteritorneissa on robottihissi, joka nostaa ja laskee autoja oikeille hyllyköilleen. Idea on ehkä tuttu Mission Impossible 4:stä?

Yksi huvittavimmista kohteista oli Lamborghini-paviljonki. Sisällä yleisö katsoo kalterien takaa, miten keltainen Murciélago auto hilluu sivuttain seinällä. Sitten tulee ääni-, savu- ja laserefektejä. Auto häviää hetkeksi seinän taakse, tulee takaisin, ja kaiuttimet pärisevät 110 desibelin voimalla. Machoa. Opas hehkuttaa, miten monta litraa Lambo syö satasella. Toinen opas mainostaa luomu-currywurst-ateriaa Volkswagen-ketsupilla.

Kiehtova paikka. Maisemat olivat tyylikkäitä ja automuseo oli myös hieno. Ensin katsoin, että museon näyttely on aika villi, ja autot roikkuvat katosta. Sitten Heka huomautti  ystävällisesti, että katto on vain hyvin puhdasta peilipintaa. Kiusallista. No, jotain Autostadtin mahtipontisuudesta kertoo se, että olin tuossa vaiheessa iltapäivää ihan valmis hyväksymään, että totta kai osa museon autoista on kattoon kiinnitetty. Why not?

PS. Koska Wolfsburg on aina pelkkää Autostadtia, tuli aika yllärinä, että siellä on myös Alvar Aalto -kulttuuritalo. Tämä voi olla hauska kurkata, ja se on ihan keskustassa.

DB ≠ VR

Oodi Deutsche Bahnille. Se vain on ihana reissujen järjestelyssä ja toteutuksessa. Nettisivut ovat jo todella hyvät. Junamaatit eli Fahrkarten-masiinat toimivat asemilla sangen yksinkertaisesti. En lähde tässä askel askeleelta selittämään niiden käyttöä, koska kuka tahansa, joka osaa tökkiä, osaa myös niitä käyttää. Kun painelee rauhassa kaikkia näytön vaihtoehtoja, voi opetella, mistä löytyy mitäkin. Aina voi keskeyttää (Abbrechen), jos pelkää ostavansa väärät liput.


Erityisen kätevää on matka-aikataulun printtaaminen. Se ei maksa mitään ja koneesta saa ulos oman matkasuunnitelman kellonaikoineen, laitureineen ja vaihtoaikoineen. Helppoa kuin vauvanteko, sanoisi eräs ystäväni.

Tähän mennessä suurin huomaamani junan myöhästyminen on 6 minuuttia. (Sinänsä harmi, että se oli ainoa kerta, jolloin oma vaihtoaikani oli 4 minuuttia. Happy ending: vaihtojunani odotti meitä viereisellä raiteella ne ratkaisevat pari minuuttia.)

Halpoja lippuja kannattaa ilman muuta metsäsätää. Nopeat IC:t ja ICE:t maksavat enemmän kuin hidas lähiliikenne. Niihinkin saa kuitenkin alennusta, jos on ajoissa liikkeellä. Jokaisessa Bundeslandissa on vähän omia käytäntöjä, mutta automaateista, netistä ja Reisezentrumista ne selviävät. Samoin eri liikennealueilla (jotka eivät aina noudata Bundeslandien rajoja) on omia tarjouksia. Usein 5 hengen ryhmälippu on edullisin. 


Jos aikoo matkustaa paljon ja kauas ja suht spontaanisti, BahnCard voi olla hyvä vaihtoehto. Hankin itse BahnCard50:n eli saan 50 prosenttia alennusta kaikista junalipuistani. Se maksaa vuodessa 122 euroa opiskelijalta. Se pitää vain muistaa peruuttaa 6 viikkoa ennen uutta laskutuskautta, muuten se uusiutuu automaattisesti. BC50:een tarvitsee naamakuvan. Kannattaa tuoda itse passikuva. Muuten virkailija ottaa pokkarilla mukavan salamapärstäkuvan siinä lipputiskillä. Kauhulla odottelen korttia postissa saapuvaksi.

Elsass-piipahdus

Pahoittelen viikon hiljaisuutta - nettiyhteys on ollut vähän kipeänä.

Strasbourg, Freiburg ja Colmar. Ester ja minä päätimme yhdistää voimamme ja nämä pari kaupunkikohdetta viikonlopun aikana. Häthätää suunniteltu reissu onnistui oikein kivasti. Suosittelen yhdistelyä, ja ehkä Colmar-Strasbourg-väli on jopa järkevämpää kulkea Ranskan sisäisillä junilla. Me sahasimme Saksa-Ranska-väliä, koska saimme nukkua kaverin luona Freiburgissa lauantain ja sunnuntain välisen yön.

Julkisilla pääsee sujuu helposti rajankin yli, mutta eri yhtiöt hoitavat eri alueita (Offenburg-Strasbourg-väli täältä, Freiburg-Colmar-väli täältä).

Haahuilimme Strasbourgissa kuutisen tuntia,
söimme leivoksia ja kävimme veneajelulla.

Strasbourgin veneajelulla tuntee olevansa akvaariossa, sillä turistit laitetaan lasikattoiseen veneeseen, joka sitten kulkee kanavissa. Tunnin kierroksella näki paljon, mutta valokuvaaminen on vähän hankalaa. Aikuiset maksavat 9,20 ja opiskelijat puolet siitä.

Strasbourgin katedraali

Alsace (Elsass) on mielenkiintoinen sekoitus Ranskaa ja Saksaa, koska alue on kuulunut molemmille.

Suklaapuoti katedraalin lähellä

Kaunis Strasbourg!

Ehdimme nähdä vähän Freiburgia lauantai-illalla ja sunnuntaina.

Freiburgin katuja halkovat pienet vesikanavat.
Jos niihin putoaa, joutuu naimisiin freiburgilaisen kanssa.

Colmar oli yltiösuloinen mutta todella hiljainen sunnuntaina.

Joku oli koristellut puun Colmarissa.

Ikkunalautasöpöilyä Colmarissa.

Ester ja minä, Colmarin valloittajat.

Siedettävää byrokratiaa

Aiemmin päätin jo rakastua lomakkeisiin, ja byrokratian luvatussa maassa olen saanut jatkaa rakkaustarinaani. Kaikki byrokratia on ollut kuitenkin ihan siedettävää: organisoitua, selkeää ja kai ihan perusteltua. En valita.

Tässä viikonlopun ratoksi siis paperinmakuisia kuulumisia - sopii esmes tuudittavaksi iltasaduksi.

Orientaatiossa järjestäjät huolehtivat kaikista mukavasti. Infotilaisuudessa piti näyttää eurooppalainen sairaanhoitokortti, minkä jälkeen sai AOK:n (Gesundheitskasse) lapun, että kaikki on sairasvakuutuksen osalta ok. Täytimme myös osoitteenmuutoslapun yliopistolle ja saimme kaupungin oman muuttoilmoituslomakkeen (Anmeldung).

Yliopistoon ilmoittautuessa piti näyttää oma hyväksymiskirje, passi ja sitten tuo orientaatiossa saatu sairasvakuutuslappunen. Vastalahjaksi sai oman opiskelijakortin, 66,50 euron laskun ja paljon infoa. Kortilla maksetaan ruoat ja muut ostokset kampuksella. Kortti piti aktivoida Validierung-laitteessa. Lukuvuositarran sijaan laite painaa opiskelijakorttiin voimassaoloajan.

Heidelbergin kaupunki halusi Anmeldung-lomakkeen kaikilta tänne muuttaneilta. Lomakkeen saimme tosiaan orientaatiossa, joten kaupungin asukkaaksi rekisteröityminen meni sangen mukavasti muutamassa minuutissa. (Kaupungin viranomaiset halusivat kyllä nähdä myös sairasvakutuuslapun, passin ja sen kopion. Vuokrasopimuksenkin kopio kannattaa ottaa mukaan.)

Yliopiston kirjasto vaati myös oman ilmoittautumisensa. Sinnekin vaadittiin lomake, passi ja kaupungin hyväksyntä muuttoilmoituksesta.

Opiskelijakortin mukana tullut Uni-ID piti aktivoida netissä. Sen jälkeen omat tunnukset pelaavat. Tunnusten jälkeen pitää aktivoida vielä omat TAN-koodit: jos haluaa printata opintosuorituksia tai muuta, joutuu ilmeisesti käyttämään TAN-koodeja vähän pankkitunnusten avainlukujen tapaan.

Opitut asiat
1. Facebookista oppii äkkiä sanat anmelden ja abmelden.
2. Ota aina pinoista pari lomaketta, ensimmäiseen kirjoitat kuitenkin pieleen.
3. Keine Panik: orientaatiossa näistä kaikista kerrottiin selkeästi ja suunnilleen kaikki hoitui ensimmäisellä viikolla.
4. On kiva tulla EU:n sisältä: muut joutuvat vielä hakemaan oleskelulupaa ja maksamaan satasen ylimääräistä.

Meillä ei ole mikroa

Olen kotiutunut uuteen kämppään hyvin, mutta huomiokykyni voisi olla parempi.

Ensivaikutelma kämpästä: OMG tää on iso ja ihana ja moderni ja täydellisellä paikalla ja seinillä gatsiljoona postikorttia ja kas, kattohuoneiston katto on vino. Omasta huoneesta: iso ja säilytystilaa on vaikka kuinka hirveästi ja ohoh, leopardikuvioinen työtuolikin löytyy.

Huomio 1: Minulla kesti noin kolme päivää huomata, ettei meillä ole mikroa. Kappas. Ehkä johtuu siitä, että meillä on iso jääkaappi ja pakastin, hella, uuni, tiskikone, pesukone, paahdin, vedenkeitin, sauvasekoitin (smoothie-jee!) ja sähkövatkain. En varsinaisesti siis kärsi.

Huomio 2: Kämpässä on kylmä. Tässäkin meni varmaan neljä päivää. Asunto on vanha mutta hiljattain remontoitu ihan moderniksi. En osannut kytkeä päälle mökeiltä tuttua villasukat jalkaan -vaihdetta. Huomaan huonelämpötilan vasta sitten, kun oikeasti hytisen. Kädet hakeutuvat läppärin viereen (lämmintä ilmaa, aah) tai teemukin ympärille. En kuitenkaan valita, koska en ole vilustunut. Järkevää ekologisuutta.

Halvin prepaid, kiitos

Tähän päädyttiin. I feel cheap. Halusin hankkia saksalaisen numeron suhteellisen äkkiä ja piipahdin muutamissa kaupoissa (T-Mobile, O2). Päädyin kuitenkin sitten vaihtarikaverien kanssa Giganttia muistuttavaan Saturn-kauppaan, josta kyselimme sitten halpoja prepaideja. Mietimme, olisiko kannattanut suosia samaa liittymää (sen sisällä olisi ollut suht halpaa viestitellä), mutta päädyimme sitten tähän levottomaan Klarmobileen. Einfach, ehrlich, günstig tosiaan. Ei pahaa sanottavaa tästä: lähti toimimaan ihan minuutteja rekisteröinnin jälkeen, vaikka nettisivu povasi 24 tuntia.

On näistä vertailuakin netissä, jos joku kokee oikein intohimokseen. Ostin myös halvimman nokialaisen samasta kaupasta. 25 eurolla sain radion, taskulampun ja melodiset soittoäänetkin! Mikään pakko ei tietenkään ole ostaa halpisluuria, sen kun käyttää omaansa. Muutamille kavereille tosin kävi hassusti iPhonen kanssa: muista ottaa mukaan se joku koodi, jolla saat oman sim-korttisi ensin ulos. 

Vähän olisi houkuttanut ottaa Nokia Lumia viideksi kuukaudeksi, mutta ei sellaista sopparia tainnut olla olemassakaan.

Suunnista suunnista

Uudessa paikassa sitä toivoo, että oppisi pian liikkumaan ja löytämään haluamansa. On toki kiva pyöriä ja eksyä, jos ei ole kiire.

Ensimmäisenä iltana oli pimeää ja kämppikset johdattivat pikaisesti uuteen kotiin. Olin aika pihalla. Eilen sitten suuntasin vanhaankaupunkiin ja löysin kaiken haluamani. Nyt tänään kävin lenkillä ja opettelin lisää pääkatuja. Heidelberg tuntuu aika helposti hahmotettavalta. Neckar-joki virtaa kaupungin halki, sen molemmin puolin maa nousee äkkiä kukkuloiksi.

Suuntavaistoni taso vaihtelee ihan sen mukaan, onko minulla vastuuta jostain. Välillä se on vain surullisen säälittävä. Uudessa kämpässä lähden koko ajan huoneestani väärään suuntaan (keittiö, ulko-ovi ja vessa ovat oikealla, menen aina vasemmalle). Jos hortoilen kaupungilla päämäärättömästi ja piipahdan kauppaan sisään, ulos tullessa voi olla tosi vaikea muistaa, mistä suunnasta tulin. Jos taas minun pitää viedä kavereita jonnekin, vastuu saa keskittymään ja sitten löydän ja muistan aika hyvin.


Sanotaan, että miehet suunnistavat painamalla kartan mieleensä, naiset keräilemällä maamerkkejä. Käytän molempia tapoja. Karttakuva on päässä jonain etäisenä kokonaisuutena, ja maamerkit sitten tekevät reitin todelliseksi.

Totta kai kestää, ennen kuin kaupunki kunnolla hahmottuu, mutta suunnat Altstadt, Schloss, Mannheim, joki, yliopiston eri kampukset ja kaupunginosat ovat jo valmiina jotenkin päässä. Katsoin niitä niin paljon asuntoa etsiessä. Google Mapsista jotain jää mieleen, kun sitä paljon selaa. Suosittelen.

Suunnistusta helpottaa, kun joskus pääsee korkeammallekin. Tässä näkymä linnalta vanhaankaupunkiin.